2014/1/5

Kamala, kamala päivä!

Mä olin aivan varma, että jos päivä alkaa sängyssä nautitulla aamupalalla, niin mikään ei voi mennä silloin pieleen. Nyt kun kello on lähemmäs kahdeksan illalla, niin voin vaan todeta olleeni väärässä. 

Aamupäivästä saatiin loistoidea; lähdetään Turkuun ja yllätetään mun sisko meidän visiitillä. Kai sen nyt hölmökin tiesi, että koko suunnitelma kuivuisi kasaan. Kaikki muu meidän kahden intoa myöten oli valmiina, mutta auto puuttui. Ja ei, sitä ei irronnut mistään. Kaikki omissa menoissaan enemmän ja vähemmän tai muutenvaan hyviä tekosyitä olla auttamatta. 

Iski kauhea kiukku, jonka voimalla siivottiin koko kämppä lattiasta kattoon ja toivottiin, että jommallakummalla tulisi joku kuningasidea tän yhteisen vapaapäivän suhteen. Odoteltiin, odoteltiin. Ei mitään. Ulkona oli (yllätysyllätys) harmaata ja siellä satoi. Kokoajan. 

Mä vaihtelin vaatteita, laitoin hiuksia nutturalle ja elättelin toivoa johonkin lähtemisestä. Mä en pidä siitä, että jaksaa nähdä vaivaa sen eteen, että olisi kivat vaatteet päällä ja tukka hyvin, meikit naamassa ja sitten jonkun menon tai tekemisen takia kävelet muutaman kolme kilometriä vesisateessa ja näytät perille päästessäsi uitetulta koiralta. Ei, se ei vaan ole mun juttu. Mä oon älyttömän kyrpiintynyt siihen, että kun on mahdollisuus ajaa autoa ja omistaa sellainen, niin sitä ei ole. Siksipä mä oon päättänyt olla kuin perseeseen ammuttu karhu siihen asti, kunnes kävellään autokauppaan. Ja sieltä ei lähdetä ennenkuin ne kaupat on tehty, tavalla tai toisella. 

Se siitä positiivisesta ilmapiiristä ja piristävästä blogista, koska nyt ärsyttää niin paljon, että olisin saattanut keksiä vähän voimakkaammankin sanan kuvailemaan tunteita. 

Kaiken sen toivon elättelyn jälkeen mä vaihdoin lököhousut jalkaan ja kulahtaneen t-paidan päälle, keitin kahvia ja tein näköjään päivän ainoaksi ruoaksi jääneet leivät - linnottauduin sohvalle katselemaan Netflixistä House of Cardsia (poliittinen ja koukuttava, voiko noi kaks mahtua samaan lauseeseen?).

Muutaman jakson jälkeen mä ajattelin, että perkele, kyllä tästä jollain selvitään ja aloitin jälleen sen vaatteiden vaihtamis rumban. Siinä touhutessa tajusin myös, että mulla ei oo yhtään sellaisia vaatteita joista mä oikeasti pitäisin tai jotka olisivat edes jollain tapaa imartelevia. Asiaan täytyy tehdä muutos, mahdollisimman nopeasti. 

Kaikesta siitä rumbasta ja teennäisestä innostuksesta huolimatta mitään ei tapahtunut. Ja nyt äijä vetää sikeitä tylsyyteensä tossa vieressä ja Macbook Airin näppäimistö sauhuaa ja kipinöi kun mä murjon tätä äärimmäisen ärsytyksen pyörteissä.

Ja kattokaa nyt noita kuviakin. Ihanku tetristä pelais kun yrittää saada niistä selvää. Mä menen ja revin tän nutturan nyt väkivalloin päästäni, heitän pyjaman päälle, valot pois päältä ja vedän peiton korviin. Ärsyttävä harmaa pimeä märkä maailma.

Perkele.