January 6th

Tänään oli hyvä päivä. Huomattavasti parempi kuin eilinen. Itseasiassa eilistä itku-potku-raivaripostausta ei voi lukea nauramatta. :D

Mutta hei, koittakaa itse ihan meno meiningeissä olla koko päivä neljän seinän sisällä, kun ulkona on pimeää ja vettä sataa jatkuvasti. No, niinhän se teki tänäänkin, mutta tiesin jo perjantaina, että saatetaan saada auto käyttöön tänään, joten oltiin alustavasti suunniteltua pientä vierailua Harmaassa Aurorassa - siskoni luona.

Me unohduttiin tuijottamaan Netflixistä House of Cardsia koko yöksi, ja päästiinkin nukkumaan vasta kolmen jälkeen aamuyöllä. Vuorotellen jompikumpi sanoi "jos vielä yksi jakso?" ja niin kahlattiin ensimmäinen tuontantokausi loppuun yhdessä yössä. Nyt joutuukin odottelemaan helmikuun puoleen väliin, kunnes tulee 2. kausi katseluun. Herättiin reilusti jälkeen puolenpäivän ja veikkaan, että huomenna kun on aikainen työaamu, niin saa kiitellä taas itseään unirytmin pilaamisesta.

Nopea suihku ja liikenteeseen. Mä huomaan kerta toisensa jälkeen miettiväni asuvalintojani blogin takia tarkemmin. Suunnittelen kaikkea huisia ja korkeita korkoja, kunnes puhkaisen sen vaaleanpunaisen kuplan ränsistyneillä converseilla ja tylsillä valinnoilla. Tänään, kuten aina ennenkin, oli valintaperusteina lähinnä mukavuudenhalu. Ne converset, jotka ovat joskus olleet valkoiset, harmaa liian iso huppari, toppaliivi, mustat farkut ja burgundyn värinen muhkea huivi.

Laukku on 3,5e kirppislöytö. Ihana, valtava säkki, jonne laitetut tavarat kohtaa kadotuksen. Mikähän siinä on, että oli kuinka iso tai pieni laukku tahansa, oli siinä tilanjakajia tai taskuja, niin aina siellä on kaikki hukassa? Kuitenkin positiivisena asiana pidän sitä, että jos jonain päivänä tulee tarvetta kuljettaa mappeja tai A4 kokoisia papereita edes jotenkin lukukolpoisena säilyvinä, niin tämä laukku mahdollistaa sen. Ei riitä kahden käden sormet laskemaan kuinka monta kertaa palkkakuitti on löytynyt nelinkerroin taiteltuna laukun pohjalta. Ja suurinosa niistä laukun pohjalle levinneistä mynthoneista mitä luultavimmin tarrautuneena kiinni siihen. Saattaa olla, että järjestelmällisyys ei kuulu omiin vahvuuksiini.

Pitkästyttävän ajomatkan jälkeen meitä odotti vastassa siskonen ja kaksi pientä höppänää. Pienten alku-ujostusten väistyttyä päästiin ihailemaan pukin tuomaa autorataa, jota tuo isompi sekä pienempi poika jäivät yhdessä räpeltämään, kun me tytöt lähdettiin piirrustushommiin. Musta pienten lasten tekemät piirrustukset on ihania ja huomattavasti hienompia kuin omani. Kaikista kuvataidekouluista huolimatta mun käsitaiteelliset lahjat rajoittuu tikku-ukkoihin. 

Oikeastaan parempaan aikaan ei olisi edes voitu saapua paikalle, koska keittiössä sattumalta odotti uunituoreet mustikka-mascarpone-muffinit. Kokin spekulaatioiden saattelemana vedettiin muutamat muffinit naamaan ja hörpittiin kahvit. E ja siskoni jäivät höpöttelemään valokuvaukseen ja blogeihin liittyviä juttuja keskenään ja minä puolestani häselsin lasten kanssa - milloin jumppaillen ja milloin pikkuautojen kanssa. 

Ihan liian vähän tulee nähtyä omia sisaruksia ja heidän lapsiaan, mutta toivotaan, että autohankinta toteutuu lähitulevaisuudessa ja näinollen osakseen helpottaa tätäkin asiaa. Välillä kun tulee sellaisia tilanteita, joissa toinen tarvitsisi apua tai haluaisi muuten vaan päästä käymään, niin joutuu aikatauluttamaan ja budjetoimaan asiat vaikeimman kautta. Yksikään sisaruksistani ei satu asumaan lähimaillakaan rautatieasemaa, jolloin junan lisäksi joutuisi sumplimaan muitakin kyytejä. Uskomatonta, että yhdensuuntainen junamatka Turkuunkin kustantaa yli 50e/nuppi. Se tarkoittaisi sitä, että pelkät matkamme Turkuun ja takaisin maksaisivat yli 200e/reissu. Sehän olisi muutama tankillinen bensaa ja omat aikataulut...

Takaisin Lahteen päästyämme käytiin vielä hetki satamassa pyörimässä, haettiin pizzat ja tultiin kotiin löllöttämään. Kello on tällä hetkellä 00.30 ja mun ei todellakaan pitäisi olla hereillä. 

Mä oon itseasiassa tässä miettinyt, että pitäiskö haastaa itsensä. Ei minään hölmönä uuden vuoden lupauksena tai elämäntapamuutoksena, vaan ihan kuukaudeksi kerrallaan. Mä oon ihan tyytyväinen elämääni tällaisenaankin, mutta ajattelin, että juokseminen täytyisi ottaa takaisin harrasteiden kärkeen. En siis ole käynyt lenkillä ties kuinka pitkään aikaan, varmaankin viimeksi joskus silloin, kun ulkona oli joskus valoisaa ja kuivaa. 

Meillä on kotona vapaat painot, pari kahvakuulaa ja tanko, jonka jotkut ovat saattaneet bongata noista peilin avulla otetuista kuvista. Eli aika hyvät lähtökohdat kotitreenaamiseen oman jaksamisen mukaan. Lisäksi mikään ei estä käymästä lenkillä muutamaa kertaa viikossa. 

Se, miksi ajattelin lähteä kokeilemaan sitä kuukausi kerrallaan johtuu siitä, että en halua asettaa itselleni mitään paineita jonkin asian saavuttamisen suhteen. Mä olen jo karistanut reilut 15kg elopainostani ja olen täysin normaalipainoisen nuoren naisen mitoissa. Olen kuitenkin kokenut myös sen miten paljon liikunta antaa energiaa normaaliin arkeen ja työssä jaksamiseen ja siksi haluaisin hitaasti mutta varmasti ottaa sen osaksi jokaista viikkoa, mutta en suinkaan jokaista päivää, ellei normaalia hyötyliikuntaa lasketa. 

Syömisen suhteen mulla on paljon opeteltavaa. Mä en arkisin syö ollenkaan aamupalaa ja harvemmin työpäivän aikana käyn edes lounaalla. Pärjään aivan mainiosti kokonaisen työpäivän muutamalla hedelmällä, mutta joissain tilanteissa se saattaa kostautua iltasyöpöttelynä, kohdallani onneksi melko harvoin. 

Mukaan saa ilmoittautua. Tässä hommassa ei ole valmiita sääntöjä, vaan sinä päätät ne itse. Mä aion seuraavan kuun alusta eteenpäin asettaa itselleni muutaman; turhat syöpöttelyt ja herkut pois, mutta mä en aio kieltää sitä kokonaan. Yksi päivä viikossa on sellainen jolloin saa syödä rennommin ja herkutellen. Asioita itseltään kieltämällä ei ainakaan omalla kohdalla ole koskaan syntynyt mitään positiivista, vaan päinvastoin. Tiedättehän sen kielletty hedelmä -jutun? Jep. :)

Toiseksi, mä aion liikkua joka viikko. En määrittele valmiiksi, että kuinka monta tuntia/viikko, vaan yritän liikkua joka viikko. Miten vaan ja missä vaan. Kolmantena asiana on mittanauhan ostaminen ja omien mittojen tarkkaileminen. Vaikka ihan ok kunnossa olenkin, niin odotan ihan mielenkiinnolla, että miten mitat muuttuvat esimerkiksi ylimääräisten nesteiden poistuessa kropasta. Mä tarvitsen motivaatioksi aina jotain konkreettista muutosta. Mä olen yksi niistä ihmisistä joille ei riitä se, että "kyllä ne tulokset sitten joskus jonain päivänä näkyy". 

Jos en onnistu kokonaisvaltaisesti, niin en siltikään aio piiskata itseäni. Mulle riittää vallan mainiosti jos vaan löydän jostain motivaation ja energian liikkumiseen ja etenkin siihen juoksemiseen - mulla kun on edelleen päällä E:lle tekemäni lupaus tämän vuoden Naisten Kympin juoksemisesta. Hui.

Loppuun kuva joka napattiin satamassa tänään. Todella tammikuinen, eikö?

2014/1/5

Kamala, kamala päivä!

Mä olin aivan varma, että jos päivä alkaa sängyssä nautitulla aamupalalla, niin mikään ei voi mennä silloin pieleen. Nyt kun kello on lähemmäs kahdeksan illalla, niin voin vaan todeta olleeni väärässä. 

Aamupäivästä saatiin loistoidea; lähdetään Turkuun ja yllätetään mun sisko meidän visiitillä. Kai sen nyt hölmökin tiesi, että koko suunnitelma kuivuisi kasaan. Kaikki muu meidän kahden intoa myöten oli valmiina, mutta auto puuttui. Ja ei, sitä ei irronnut mistään. Kaikki omissa menoissaan enemmän ja vähemmän tai muutenvaan hyviä tekosyitä olla auttamatta. 

Iski kauhea kiukku, jonka voimalla siivottiin koko kämppä lattiasta kattoon ja toivottiin, että jommallakummalla tulisi joku kuningasidea tän yhteisen vapaapäivän suhteen. Odoteltiin, odoteltiin. Ei mitään. Ulkona oli (yllätysyllätys) harmaata ja siellä satoi. Kokoajan. 

Mä vaihtelin vaatteita, laitoin hiuksia nutturalle ja elättelin toivoa johonkin lähtemisestä. Mä en pidä siitä, että jaksaa nähdä vaivaa sen eteen, että olisi kivat vaatteet päällä ja tukka hyvin, meikit naamassa ja sitten jonkun menon tai tekemisen takia kävelet muutaman kolme kilometriä vesisateessa ja näytät perille päästessäsi uitetulta koiralta. Ei, se ei vaan ole mun juttu. Mä oon älyttömän kyrpiintynyt siihen, että kun on mahdollisuus ajaa autoa ja omistaa sellainen, niin sitä ei ole. Siksipä mä oon päättänyt olla kuin perseeseen ammuttu karhu siihen asti, kunnes kävellään autokauppaan. Ja sieltä ei lähdetä ennenkuin ne kaupat on tehty, tavalla tai toisella. 

Se siitä positiivisesta ilmapiiristä ja piristävästä blogista, koska nyt ärsyttää niin paljon, että olisin saattanut keksiä vähän voimakkaammankin sanan kuvailemaan tunteita. 

Kaiken sen toivon elättelyn jälkeen mä vaihdoin lököhousut jalkaan ja kulahtaneen t-paidan päälle, keitin kahvia ja tein näköjään päivän ainoaksi ruoaksi jääneet leivät - linnottauduin sohvalle katselemaan Netflixistä House of Cardsia (poliittinen ja koukuttava, voiko noi kaks mahtua samaan lauseeseen?).

Muutaman jakson jälkeen mä ajattelin, että perkele, kyllä tästä jollain selvitään ja aloitin jälleen sen vaatteiden vaihtamis rumban. Siinä touhutessa tajusin myös, että mulla ei oo yhtään sellaisia vaatteita joista mä oikeasti pitäisin tai jotka olisivat edes jollain tapaa imartelevia. Asiaan täytyy tehdä muutos, mahdollisimman nopeasti. 

Kaikesta siitä rumbasta ja teennäisestä innostuksesta huolimatta mitään ei tapahtunut. Ja nyt äijä vetää sikeitä tylsyyteensä tossa vieressä ja Macbook Airin näppäimistö sauhuaa ja kipinöi kun mä murjon tätä äärimmäisen ärsytyksen pyörteissä.

Ja kattokaa nyt noita kuviakin. Ihanku tetristä pelais kun yrittää saada niistä selvää. Mä menen ja revin tän nutturan nyt väkivalloin päästäni, heitän pyjaman päälle, valot pois päältä ja vedän peiton korviin. Ärsyttävä harmaa pimeä märkä maailma.

Perkele.