Lauantaina mä suorastaan pomppasin sängystä ylös kun kello löi seitsemän. Ensimmäinen asia jonka huomasin oli se, että ulkona oli huomattavasti kirkkaampaa kuin aiemmin viikolla samaan aikaan. Toinen asia oli se, että kello oikeasti oli vasta seitsemän - eiku pää takas tyynyyn ja lisää unta. Meni korkeintaan kymmenen minuuttia, kunnes E:n herätyskello alkoi soida. Torkutus, toinen, kolmas... Vihdoin se jossain vaiheessa nousi ylös. Yhdeksän jälkeen se kävi sanomassa heipat ja lähti Tampereelle keilaamaan, joten mäkin nousin samoihin aikoihin ylös ja aloin tehdä aamupalaa.
Join rauhassa aamukahvin ja kävin suihkussa, jonka jälkeen aattelin, että pakko lähteä johonkin. Ei yhtään huvittanut nysvätä yksin kotona, etenkään kun ulkona oli niin kirkas ja raikas sää. Niinpä mä heitin vaatteet niskaan ja otin suunnaksi keilahallin ja miesten SM-liigan pelit.
Päälle perusvarmaa mustaa ja rentoa, hiuksia tykkään pitää auki, koska oon niin tyytyväinen niiden väriin! Liian usein tulee työaamuina heitettyä hiukset ponnarille, joten silloin kun ehdin niitä suoristella, niin pidän ne auki enemmän kuin mielelläni.
Mä ehkä tein pienen virheen, kun lähdin niin aikaisin sinne keilahallille. Ensinnäkin, pelaajilla alkoi lounasbreikki just kun pääsin hallin ovista sisään. Odottelin siinä sitten 45min ennenkuin sitä varsinaista keilailua pääsi edes katsomaan, mutta onneks pelaajien joukossa oli niin paljon tuttuja joiden kanssa tuli vaihdeltua kuulumisia, että aika ei käynyt älyttömän pitkäksi.
Onneksi sain jossain vaiheessa äipän seuraksi hallille ja juteltiin siinä keilailua katsellessa niitä näitä ja odoteltiin, että E tulisi takaisin Tampereelta. Sovittiin, että odottelen sitä hallilla ja lähdetään siitä yhdessä kaupan kautta kotiin. Pelit kesti yli kuuteen asti lauantaina, joten yhteensä siellä tuli istuttua kevyet neljä tuntia ja kiukku oli mitä suurimmillaan, kun illalla kurniva masu muistutti olemassaolostaan.
Otettiin kaupasta mukaan omena-kaurapaistokseen tarvittavat raaka-aineet. Siitä on kehittynyt vähän sellainen mun ja E:n bravuuri. Silloin talvella kun ruvettiin uudestaan tapailemaan, niin me tehtiin sitä aika usein yhdessä. Niinpä siitä on aika lämpimät muistot, kun sen syömiseen yhdistää ne perhoset jotka kutitteli vatsassa, vaikka tunnettiin toisemme jo läpikotaisin silloin.
Meillä on aina työnjakokin selvillä tästä - mä kuorin ja pilkon omenat ja silläaikaa E tekee kauraseoksen. Mä en edes osais tehdä siitä yhtä hyvää kuin se, vaikka sen valmistaminen on niinkin yksinkertaista, että ainekset sekoitetaan kattilassa keskenään.
Illalla käperryttiin kynttilöiden ja muiden tunnelmanluojien valossa sohvan nurkkaan katsomaan Trainspottingia, joka tuli eilen yhdeksältä subilta. Se oli kaikenkaikkiaan aika karua katseltavaa eikä sitä osaa ajatella, että tollasta niiden huumeisiin addiktoituneiden elämä saattaa olla. Kaikista kamalinta oli se, kun se vauva oli kuolleena siellä pinnasängyssä ja siinä kohtaa joutui itsekin kelaamaan, että voiko sellasta ihan oikeasti tapahtua. Siis sellaista, että on huumeista niin sekaisin ettei tajua lapsensa kuolleen. Ainakin oli kiinnostava leffa, koska mäkin uppouduin siihen aika täysillä. Mulla on leffojen suhteen vähän sama juttu kuin kirjoissa; jos mulla ei oo tarpeeksi mielenkiintoa aihetta kohtaan, niin teen kaikkea muuta siinä samalla tai sitten jätän sen kokonaan kesken. Tän leffan jaksoin loppuun asti - nukahtamatta!
(Tässä välissä ehdin jo saada melkein sydärin, kun jossain määrin applen tietokoneisiin tottumattomana käytin hiiressä sitä sormiyhdistelmää, joka siirtää mut edelliselle sivulle. Onneksi oli ehtinyt viimeisimmätkin kirjoitukset tallentua luonnoksiin... :D)
Leffan jälkeen piiiiiitkät yöunet ja sunnuntaina aamuaurinkoon herääminen! Annoin E:n nukkua rauhassa pidempään ja kävin tekemässä meille vähän aamupalaa ja keittämässä kahvit. Oli niin ihanaa, kun avas keittiön sälekaihtimet ja aurinko paistoi ikkunasta sisään! En edes muista koska olisin viimeksi nähny auringon ja sinisen taivaan, eli taatusti aivan liian kauan aikaa sitten.
Näiden jälkeen oli hyvä lähteä kävelemään keilahallille päin katsomaan, että miten ne liigapelit jatkui. Lisäksi E kävi taas keilaamassa, joten meillä meni siellä pitkään. Pakkanenkin oli silläaikaa ehtinyt kiristyä tai siltä se ainakin tuntui kun paleli kotiin kävellessään, vaikka päällä oli omistamistani takeista kaikista paksuin polviin asti ulottuva toppatakki. Millä ihmeellä mun mukamas pitäis selvitä niistä parinkymmenen asteen pakkasista, jotka on vielä edessä? Täytyy mitä luultavimmin oikeasti ostaa se pilkkihaalari täksi talveksi.
Huomenna on mun vuoro keilata kilpaa ja pitäisi vähän virkistäytyä sen treenaamisenkin suhteen. Ehkä se jopa vähän saisi pirteämmän olon aikaiseksi, jos jaksaisi useamman kerran viikossa käydä keilaamassa töiden jälkeen. Ainoa asia, joka koittaa kovasti pilata mun sunnuntai-fiilistelyä on se, että huomenna on maanantai. Mä voisin varsin hyvin jatkaa täällä kotona touhuamista ja energian keräilemistä.
Kaksi viimeistä lausetta itseasiassa palauttaa mun mieleen ajatuksen, jota kävin läpi itsekseni kotiin kävellessämme. Kaikki lähti tässä pienessä päässä liikkeelle oikeastaan siitä, että näin ambulanssin. Se taas rakensi päässäni pienen aasinsillan siihen, että siskoni lähti taas opiskelemaan. Se ajatus taas johti siihen, että mikähän musta tulee isona?
Mä oon ylpeä ja onnellinen suorittamistani opinnoista ja siitä, miten nopeasti sain töitä. Oikeestaan mä oon kyllä aina ollut ahkera töiden suhteen, vaikka se ei pakollista olisi ollutkaan. Mä oon saanut vuoden työsuhteen jälkeen jo yhden ylennyksen ja tällä hetkellä mä todella pidän siitä mitä teen. Mä en vielä oo siinä paras, mutta ainakin mä kehityn ja opin lisää kokoajan. Mulle tärkeetä on aina ollut se, että mitä ikinä teenkään, niin haluan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Näinollen saattaisi ajatella, että olisin opiskellut jotain sosiaalialan opintoja tai mahdollisesti asiakaspalvelua, kuten kosmetologi, parturikampaaja tai merkonomi. Mutta ei, mä olen sähköasentaja, joka toimii kyseisen alan myyntipuolella asiakaspalvelutehtävissä.
Mä mietin, että pitäiskö mun opiskella jotain lisää. Pitäiskö mun jättää toi vakituinen työ, jonka oon kuukausien ilmaisella työvoimalla ja raatamisella työssäoppimisten aikana itselleni pedannut. Mähän olisin ihan hullu, vai olisinko? Siitä huolimatta, että sanoin olevani tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseeni, en siltikään voi väittää olevani täysin varma siitä, että onko tää sitä mitä haluan tehdä loppuelämäni.
Mä otan kamalat paineet siitä, että oon aina halunnut perustaa perheen nuorena. Mitäs jos mä lähden opiskelemaan ja haluankin lapsia seuraavan viiden vuoden sisään? Mitä jos en saakaan opiskelujen jälkeen heti töitä? Mitä jos taloudellinen tilanne ei yksinkertaisesti ole sellainen, että voitaisiin taata vakaa ja hyvä pohja sille elämälle ja lapselle? Mitä jos alan katua työni jättämistä? Mitä jos huomaankin kesken opiskelujen, ettei ala tunnukaan omalta? Miten mukamas pystyisin luopumaan omista tuloista ja vapaaehtoisesti pärjäämään asumistuella ja opintorahalla, jotka eivät jätä pennin hyrrää käteen?
Isoja ajatuksia pienessä päässä, mutta fakta on se, että mä olen vasta kaksikymmentä. Mulla on helposti 5-10vuotta aikaa tehdä niitä päätöksiä jos siltä tuntuu. Ja mun sisko on elävä todiste siitä, että voi aloittaa itsensä yleissivistämisestä, pyöritellä peukaloita mullassa ja sen jälkeen auttaa muita ihmisiä työkseen. Ainiin, ja siinä välissä naimisiin, muutama lapsi, muutama muutto, omakotitalon rakentaminen ja työt. Ja kyllä, mä itsekin ihmettelen, että sain kirjoittaa tuon sanan "elävä" siskoni perään.
Sen kaiken raatamisen jälkeen lopussa seisoo kiitos, kun on oma kaunis koti, ihana aviomies ja maailman rakkaimmat lapset. Pienenä lisänä kaikkien meidän läheisten hyväntahtoinen kateus ja ylpeys siitä kaikesta saavutetusta.
Sellainen mäkin haluan olla; tytär, sisko, äiti, vaimo - roolimalli jollekin toiselle ♥
Kiitos. <3 Susta voi tulla mitä vaan, mitä päätät haluta ja toivoa. Se vaatii vähän päättäväisyyttä, rohkeutta, tinkimättömyyttä, ja itsekyyttäkin, mutta kaikki ovet on auki. Kuuntele muita, mutta tee aina niin kuin oma sydän sanoo. Luota siihen,että elämä kantaa, ja tiedät olevasi oikealla tiellä kohti omia unelmia. Siitä se lähtee. <3
VastaaPoistaNoin hyvät neuvot voi tulla vain niiden allekirjoittaneelta, jolloin niihin on uskomista. ♥
Poista