Ham pie & tea

Nyt tulee reseptiä jakoon maailman helpoimmasta kinkkupiirakasta, jonka tämänkin onnistuu kaltaiseni jauhopeukalo kämmäämään.

Mukamas joku kopio versiosta, jonka tein kaksikymppisilleni. Tässä vaan oli matkassa pari muuttujaa, niinkuin se, ettei ollut minkäänlaista ohjetta jonka pohjalta tätä tein. Enkä edes muistanut mitä edelliseen piirakkaan laitoin.

Kaupasta lähti kuitenkin mukaan täytteiksi paprikaa, kinkkua ja juustoa. Itse olisin ehkä laittanut jopa herne-maissi-paprikaa tai ainakin sipulia lisäksi, mutta jätettiin ne sitten jostain tuntemattomasta syystä pois. Pakastealtaasta löytyi jälleen taikina, koska kymmenen aikaan illalla ei innostanut ruveta vääntämään taikinaakin omin pikku kätösin.

Pikku vinkkinä; taikina kannattaa ottaa hyvissä ajoin sulamaan..

Paprikasta poistetaan siemenet ja suoritetaan niiden huuhtelu. Pilkotaan pieniksi kuutioiksi. Kinkkuna käytettiin keittokinkkua, jota laitettiin kokonainen paketillinen (eli ihan liikaa...). Sama kohtalo kuin paprikoilla, eli kuution mallisiksi paloiksi.

Piirakkavuoka voidellaan ja siihen painellaan taikina. Reunoissa on hyvä varmistaa, ettei alareunoihin jää liian paksulti taikinaa, jotta pohja kypsyy kauttaaltaan. Fiksummat voivat toimia ohjeen mukaan ja esipaistaa pohjaa 200 asteessa noin kymmenen minuuttia. Hölmömmät voivat tehdä kuten minä ja unohtaa esipaistamisen.. Pohjaa esipaistaessa reunat tuppaa "valumaan" alas ja viisaammilta olen kuullut, että sen voisi estää laittamalla esimerkiksi kuivattuja herneitä vuokaan esipaiston ajaksi.

Täytteeseen tulee kaksi kananmunaa ja 2dl kermaa sekä suolaa ja pippuria. Maustamisessa on vain oma mielikuvitus rajana, mistä ikinä tykkääkään.

Esipaistetun pohjan päälle ripotellaan paprikat ja kinkut, joiden päälle kaadetaan kananmuna-kerma seos. Päälle ripotellaan juustoraastetta. Käytettiin ihan normaalia oltermannia, mutta vahvemman maun saa esimerkiksi Polaria käyttämällä. Makuasioita. Myös mozzarellaraaste toimii hyvin.

Piirakka uuniin ja paistoaika uunin alatasolla noin 30min 200 asteessa. Itsehän pidin piirakkaani uunissa lähes tunnin, koska unohdin sen pohjan esipaistamisen. Toki tiputin lämpötilaa 175 asteeseen siinä vaiheessa kun piirakka oli ollut uunissa jo noin 20min.

Piirakkaa mussuteltiin teen seurana illalla ja hyvin tuo näkyi toiselle osapuolelle kaupaksi menevän, vaikka itse olin vahvasti sitä mieltä, että kinkkua oli aivan liikaa ja piirakka jokseenkin mautonta.

Niiden kaikista hienoimpien ja pröystäilevimpien aterioiden vastapainoksi on hyvä välillä esitellä näitä idioottivarmoja ja silti epäonnistuneita luomuksia. :D

Sitä mä vaan, että ei pidä ottaa elämää niin vakavasti. Ja kai mä teen poikkeuksen sääntöön, kun näytän blogissa muutakin kuin pelkkiä onnistumisia. ;)

Perjantai ei tullut yhtään liian aikaisin ja ollaankin torkuttu koko ilta töiden jälkeen tässä sohvalla. Jos sitä kohta siirtyisi ihan sänkyyn nukkumaan, jotta jaksaa heräillä töihin huomennakin. Tosin vain pieni 3,5h rutistus - enköhän mä selviä.

Kivaa viikonloppua! 

The whole point of the week is the weekend

Ehkä paras viikonloppu pitkään aikaan! Mitään ei saatu aikaiseksi ja aamut nukuttiin pitkään, mutta kuinka hienoa, että saatiin kasvatettua marraskuun auringonpaistesaldoa ainakin muutamalla tunnilla!

Lauantaina mä suorastaan pomppasin sängystä ylös kun kello löi seitsemän. Ensimmäinen asia jonka huomasin oli se, että ulkona oli huomattavasti kirkkaampaa kuin aiemmin viikolla samaan aikaan. Toinen asia oli se, että kello oikeasti oli vasta seitsemän - eiku pää takas tyynyyn ja lisää unta. Meni korkeintaan kymmenen minuuttia, kunnes E:n herätyskello alkoi soida. Torkutus, toinen, kolmas... Vihdoin se jossain vaiheessa nousi ylös. Yhdeksän jälkeen se kävi sanomassa heipat ja lähti Tampereelle keilaamaan, joten mäkin nousin samoihin aikoihin ylös ja aloin tehdä aamupalaa.

Join rauhassa aamukahvin ja kävin suihkussa, jonka jälkeen aattelin, että pakko lähteä johonkin. Ei yhtään huvittanut nysvätä yksin kotona, etenkään kun ulkona oli niin kirkas ja raikas sää. Niinpä mä heitin vaatteet niskaan ja otin suunnaksi keilahallin ja miesten SM-liigan pelit.

Päälle perusvarmaa mustaa ja rentoa, hiuksia tykkään pitää auki, koska oon niin tyytyväinen niiden väriin! Liian usein tulee työaamuina heitettyä hiukset ponnarille, joten silloin kun ehdin niitä suoristella, niin pidän ne auki enemmän kuin mielelläni.

Mä ehkä tein pienen virheen, kun lähdin niin aikaisin sinne keilahallille. Ensinnäkin, pelaajilla alkoi lounasbreikki just kun pääsin hallin ovista sisään. Odottelin siinä sitten 45min ennenkuin sitä varsinaista keilailua pääsi edes katsomaan, mutta onneks pelaajien joukossa oli niin paljon tuttuja joiden kanssa tuli vaihdeltua kuulumisia, että aika ei käynyt älyttömän pitkäksi.

Onneksi sain jossain vaiheessa äipän seuraksi hallille ja juteltiin siinä keilailua katsellessa niitä näitä ja odoteltiin, että E tulisi takaisin Tampereelta. Sovittiin, että odottelen sitä hallilla ja lähdetään siitä yhdessä kaupan kautta kotiin. Pelit kesti yli kuuteen asti lauantaina, joten yhteensä siellä tuli istuttua kevyet neljä tuntia ja kiukku oli mitä suurimmillaan, kun illalla kurniva masu muistutti olemassaolostaan.

Otettiin kaupasta mukaan omena-kaurapaistokseen tarvittavat raaka-aineet. Siitä on kehittynyt vähän sellainen mun ja E:n bravuuri. Silloin talvella kun ruvettiin uudestaan tapailemaan, niin me tehtiin sitä aika usein yhdessä. Niinpä siitä on aika lämpimät muistot, kun sen syömiseen yhdistää ne perhoset jotka kutitteli vatsassa, vaikka tunnettiin toisemme jo läpikotaisin silloin.

Meillä on aina työnjakokin selvillä tästä - mä kuorin ja pilkon omenat ja silläaikaa E tekee kauraseoksen. Mä en edes osais tehdä siitä yhtä hyvää kuin se, vaikka sen valmistaminen on niinkin yksinkertaista, että ainekset sekoitetaan kattilassa keskenään.

Illalla käperryttiin kynttilöiden ja muiden tunnelmanluojien valossa sohvan nurkkaan katsomaan Trainspottingia, joka tuli eilen yhdeksältä subilta. Se oli kaikenkaikkiaan aika karua katseltavaa eikä sitä osaa ajatella, että tollasta niiden huumeisiin addiktoituneiden elämä saattaa olla. Kaikista kamalinta oli se, kun se vauva oli kuolleena siellä pinnasängyssä ja siinä kohtaa joutui itsekin kelaamaan, että voiko sellasta ihan oikeasti tapahtua. Siis sellaista, että on huumeista niin sekaisin ettei tajua lapsensa kuolleen. Ainakin oli kiinnostava leffa, koska mäkin uppouduin siihen aika täysillä. Mulla on leffojen suhteen vähän sama juttu kuin kirjoissa; jos mulla ei oo tarpeeksi mielenkiintoa aihetta kohtaan, niin teen kaikkea muuta siinä samalla tai sitten jätän sen kokonaan kesken. Tän leffan jaksoin loppuun asti - nukahtamatta!

(Tässä välissä ehdin jo saada melkein sydärin, kun jossain määrin applen tietokoneisiin tottumattomana käytin hiiressä sitä sormiyhdistelmää, joka siirtää mut edelliselle sivulle. Onneksi oli ehtinyt viimeisimmätkin kirjoitukset tallentua luonnoksiin... :D)

Leffan jälkeen piiiiiitkät yöunet ja sunnuntaina aamuaurinkoon herääminen! Annoin E:n nukkua rauhassa pidempään ja kävin tekemässä meille vähän aamupalaa ja keittämässä kahvit. Oli niin ihanaa, kun avas keittiön sälekaihtimet ja aurinko paistoi ikkunasta sisään! En edes muista koska olisin viimeksi nähny auringon ja sinisen taivaan, eli taatusti aivan liian kauan aikaa sitten.

Näiden jälkeen oli hyvä lähteä kävelemään keilahallille päin katsomaan, että miten ne liigapelit jatkui. Lisäksi E kävi taas keilaamassa, joten meillä meni siellä pitkään. Pakkanenkin oli silläaikaa ehtinyt kiristyä tai siltä se ainakin tuntui kun paleli kotiin kävellessään, vaikka päällä oli omistamistani takeista kaikista paksuin polviin asti ulottuva toppatakki. Millä ihmeellä mun mukamas pitäis selvitä niistä parinkymmenen asteen pakkasista, jotka on vielä edessä? Täytyy mitä luultavimmin oikeasti ostaa se pilkkihaalari täksi talveksi.

Huomenna on mun vuoro keilata kilpaa ja pitäisi vähän virkistäytyä sen treenaamisenkin suhteen. Ehkä se jopa vähän saisi pirteämmän olon aikaiseksi, jos jaksaisi useamman kerran viikossa käydä keilaamassa töiden jälkeen. Ainoa asia, joka koittaa kovasti pilata mun sunnuntai-fiilistelyä on se, että huomenna on maanantai. Mä voisin varsin hyvin jatkaa täällä kotona touhuamista ja energian keräilemistä.

Kaksi viimeistä lausetta itseasiassa palauttaa mun mieleen ajatuksen, jota kävin läpi itsekseni kotiin kävellessämme. Kaikki lähti tässä pienessä päässä liikkeelle oikeastaan siitä, että näin ambulanssin. Se taas rakensi päässäni pienen aasinsillan siihen, että siskoni lähti taas opiskelemaan. Se ajatus taas johti siihen, että mikähän musta tulee isona?

Mä oon ylpeä ja onnellinen suorittamistani opinnoista ja siitä, miten nopeasti sain töitä. Oikeestaan mä oon kyllä aina ollut ahkera töiden suhteen, vaikka se ei pakollista olisi ollutkaan. Mä oon saanut vuoden työsuhteen jälkeen jo yhden ylennyksen ja tällä hetkellä mä todella pidän siitä mitä teen. Mä en vielä oo siinä paras, mutta ainakin mä kehityn ja opin lisää kokoajan. Mulle tärkeetä on aina ollut se, että mitä ikinä teenkään, niin haluan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Näinollen saattaisi ajatella, että olisin opiskellut jotain sosiaalialan opintoja tai mahdollisesti asiakaspalvelua, kuten kosmetologi, parturikampaaja tai merkonomi. Mutta ei, mä olen sähköasentaja, joka toimii kyseisen alan myyntipuolella asiakaspalvelutehtävissä.

Mä mietin, että pitäiskö mun opiskella jotain lisää. Pitäiskö mun jättää toi vakituinen työ, jonka oon kuukausien ilmaisella työvoimalla ja raatamisella työssäoppimisten aikana itselleni pedannut. Mähän olisin ihan hullu, vai olisinko? Siitä huolimatta, että sanoin olevani tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseeni, en siltikään voi väittää olevani täysin varma siitä, että onko tää sitä mitä haluan tehdä loppuelämäni.

Mä otan kamalat paineet siitä, että oon aina halunnut perustaa perheen nuorena. Mitäs jos mä lähden opiskelemaan ja haluankin lapsia seuraavan viiden vuoden sisään? Mitä jos en saakaan opiskelujen jälkeen heti töitä? Mitä jos taloudellinen tilanne ei yksinkertaisesti ole sellainen, että voitaisiin taata vakaa ja hyvä pohja sille elämälle ja lapselle? Mitä jos alan katua työni jättämistä? Mitä jos huomaankin kesken opiskelujen, ettei ala tunnukaan omalta? Miten mukamas pystyisin luopumaan omista tuloista ja vapaaehtoisesti pärjäämään asumistuella ja opintorahalla, jotka eivät jätä pennin hyrrää käteen?

Isoja ajatuksia pienessä päässä, mutta fakta on se, että mä olen vasta kaksikymmentä. Mulla on helposti 5-10vuotta aikaa tehdä niitä päätöksiä jos siltä tuntuu. Ja mun sisko on elävä todiste siitä, että voi aloittaa itsensä yleissivistämisestä, pyöritellä peukaloita mullassa ja sen jälkeen auttaa muita ihmisiä työkseen. Ainiin, ja siinä välissä naimisiin, muutama lapsi, muutama muutto, omakotitalon rakentaminen ja työt. Ja kyllä, mä itsekin ihmettelen, että sain kirjoittaa tuon sanan "elävä" siskoni perään.

Sen kaiken raatamisen jälkeen lopussa seisoo kiitos, kun on oma kaunis koti, ihana aviomies ja maailman rakkaimmat lapset. Pienenä lisänä kaikkien meidän läheisten hyväntahtoinen kateus ja ylpeys siitä kaikesta saavutetusta.

Sellainen mäkin haluan olla; tytär, sisko, äiti, vaimo - roolimalli jollekin toiselle ♥

Thymus vulgaris

aka timjami. Mun uusi lemppari, ainakin mitä perunoiden maustamiseen tulee. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun valmistin perunaviipaleita varten öljyn, jossa oli timjamia, rosmariinia, valkosipulia, pippuria ja suolaa.

Kerran mä pitkään mietin kaupassa (kerran, joopajoo), että mitähän sitä tekis ruoaksi. Ei tehnyt mieli mitään valmista. Ei edes sen vertaa, että olisi napannut pussillisen lohkoperunoita pakastealtaasta. Kiikutin kotiin mukanani säkillisen perunoita. 

Mä muistan äidin tekemien ruokien mausta vahvasti timjamin ja rosmariinin. Ne on sellaisia mausteita, joita ei itse tule kovin usein käytettyä ruoanlaitossa, ehkäpä jopa hävettävän vähän. Tein muutamasta ruokalusikallisesta öljyä, kahdesta valkosipulin kynnestä, ripauksesta suolaa, pippuria, timjamia sekä rosmariinia mausteseoksen, jonka levitin perunaviipaleiden päälle ennen uuniin laittamista. 

Yhtään en tiedä kuinka kauan niitä siellä pidin, mutta ainakin alle puolessa välissä paistoaikaa kodin täytti ihana tuoksu. Mietin siinä samalla, että miksi itsekin on tullut käytettyä niin paljon pakasteperunoita, vaikka tuoreesta itse tekeminen on parempaa, halvempaa ja rentouttavampaa. Kuinka iso vaiva todellisuudessa on pestä perunat huolellisesti ja pilkkoa ne kuorineen, jonka jälkeen voi toistaa ne samat toiminnot kuin niiden pakasteperunoidenkin kanssa - eli pellille levittäminen ja uunin vahtiminen? Toki niissä on myös eronsa, onhan peruna sentään perunaa ja se toinen taas jotain, joka yrittää kaukaisesti muistuttaa sellaista. Valmistuotteissa on muuttunut lähes kaikki, aina sieltä ulkonäöstä ja koostumuksesta makuun saakka. No, joskus ei vaan jaksa sitä pienintäkään vaivaa ja haluaa mennä helpoimman kautta - been there done that. 

Meidän päivällisellä peruna sai luvan vetää pääosan. Sen kaikista tärkeimmän roolin. Hyvänä kakkosena tuli yksinkertainen paistettu jauheliha maustettuna suolalla ja pippurilla sekä paistetut paprika- ja sipulisuikaleet, jotka maustettiin paiston yhteydessä lorauksella soijaa. Istuin työpäivän päätteeksi tuohon keittiön saarekkeen ääreen syömään ja mietin vaan (ehkä vähän ääneenkin), että miten joku näin yksinkertainen voi maistua oikeasti näin hyvältä! Aina ei tarvi kikkailla niiden mitä hienoimpien esillepanojen ja väkerrysten kanssa, kun voi tehdä helppoa ja hyvää. Eikä edes hävetä laittaa blogiin kuvia näin helposta ruokaohjeesta. Ei sitten yhtään. 

Mä oon täällä ihan vesi kielellä, kun katon näitä kuvia. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan näitä vähän aliarvostettuja (ainakin meidän nuorten keskuudessa) mausteita seuraavalla kerralla ruoanlaiton yhteydessä. 

Tää ilta jatkuu glögistä ja kynttilöistä nauttien, kunnes simahdetaan molemmat sohvalle. Tai toivottavasti sänkyyn ja vieläpä niin, että ne kynttilät on ehditty sammuttaa. Tavallaan ihan hyvä, että ostin jotain ihan halppiksia lämpökynttilöitä, koska ne ei todellakaan pala kauaa, jolloin se yksin palamisen riski pienenee huomattavasti ja näinollen paloturvallisuus on vähän enemmän kohdillaan. Vaikka meillä onkin hieno kärpänen katossa varoittamassa vaarallisista savuista, niin ei sitä turhaan viitsisi huudattaa. 

Pelkkä ajatuskin alkavasta viikonlopusta saa hymyn huulille. Huomenna pitkään sängyssä möyrimistä - tosin yksin, koska E lähtee aikaisin aamulla keilaamaan toiselle paikkakunnalle. Myöhäinen aamiainen kaikessa rauhassa, ehkäpä säästä riippuen myös kävelylenkki keilahallille kurkkimaan miesten SM-liigan pelejä, jotka tällä kierroksella pelataan Lahdessa. Ennenkaikkea mä odotan lepäämistä ja nukkumista, joiden toivon auttavan edes jotenkin tähän kokoaikaiseen väsymykseen. Inhottaa kun tietää, ettei ole väsynyt fyysisesti vaan henkisesti. Ja vaikka kroppa menisi ja tekisi, niin pää ei pysy perässä. Eikö teillä kenelläkään ole älytön väsymys päällä tähän aikaan vuodesta? Mä ainakin voisin ihan samantien lähteä jonnekin valoterapiaan auringon alle.. ;)

Ja tuli vaan mieleen, että tuleeko kenelläkään teistä ähky olo glögistä?! Vai oonko mä vaan outo...

Keittiöstressiä

Elossa ollaan, ainakin vielä toistaiseksi. Mä oon ollut ihan älyttömän väsynyt koko tämän viikon, hädintuskin saan silmiä pysymään auki. Ottaen huomioon, että oon muutamista typeristä unista huolimatta nukkunut viimeyöt ihan hyvin, niin olo on aika kummallinen.

Keittiöremppa on edennyt siihen pisteeseen, että tänään seinille tulee enään hienotasote, jonka jälkeen päästään maalaamaan. Tai siis E pääsee, ei me - koska se ei anna mun sotkeutua siihen hommaan. Toisaalta ihan hyvä, koska E:n pikkutarkan luonteen tuntien siitä ei tulisi yhtään mitään.

Sen sijaan mä oon käyttänyt vapaa-aikani olemalla illatkin töissä ja miettimällä uuden keittiön valaistusratkaisuja. Palelen päästä varpaisiin ja toivon joka aamu, että olis jo lauantai. Ainiin, mutta mullahan on silloinkin töitä ja yks kämppä tyhjennettävänä. No, sunnuntain mä oon omistanut rentoutumiselle ja hierojalla käymiselle. :)

Mä oon miettinyt pääni puhki noi valaistusratkaisut enkä oo keksiny vielä mitään fiksua. Kuvassa ei siis todellakaan ole meidän oma koti eikä keittiö, vaan se on pieni inspiskuva. Mä henkilökohtaisesti pidän paljon enemmän epäsuorista valoista ja niiden säätömahdollisuuksista. Tottakai valaistuksen täytyy täyttää määrätty luumen-arvo, eli valovirran määrä, riippuen sen käyttökohteesta ja tarkoituksesta. Omassa tapauksessamme kuitenkin olisi niin, että pääasiassa valoteho saataisiin keittiön kattovalaisimesta ja nämä työtason valaisimet vain lisäisivät valoa ja tekisivät keittiöön vähän tunnelmaa.

Erilaisia LED-valonauhojahan on joka lähtöön tänäpäivänä. Vikatilanteiden tullen ne eivät kuitenkaan ole erityisen mukavat. Lisäksi valonauhoissa on muuntajat, jotka pitäisi saada sitten piilotettua johonkin kaappiin sisään. Normaalit työtason valaisimet eivät meillä tule kuuloonkaan. Mulle ne olisi kelvannut "väliaikaisesti" vallan mainiosti, mutta E:ltä tuli ehdotukselle jyrkkä ei. No okei - tavallaan mä ymmärrän. Onhan ne tosi vanhanaikaiset ja rumat, mutta kun keittiöön tulee ainoastaa yhteen kulmaan entisen työtason valaisimen johtimet sekä kytkimen johtimet, niin ei ole järin helppoa lähteä johdottamaan uusia kalusteita. Saattaahan siihen vaikuttaa hiukan sekin, että tuo talo on rakennettu vuonna -62 ja siellä on 2x 10A sulake+liesi. Eli toisinsanoen jos tiskikone on päällä, niin on turha luulla keittävänsä samanaikaisesti kahvia. Veikkaan, että täytynee ostaa muutama tukkupakkaus 10A sulakkeita eteiskaappiin säilöön...

 Nyt mä oon kuitenkin koittanut metsästää jotain suht huomaamattomia työtason valaisimia, niin että saataisiin samalla hoidettua myös se pistorasia-asia kuntoon. Luulen, että päädytään LED-valoon jokatapauksessa, mutta en ole niinkään varma siitä, että halutaanko pulittaa muutamasta metristä valonauhaa hirveä summa rahaa, vaikka ammattini puolesta ne toki vähän halvemmalla saisinkin.

Suurimmalle osalle ihmisistä toi äskeinen on varmaan ihan täyttä hepreaa, mutta mä kuljin aikaisemmin isäni jalanjälkiä ja opiskelin itseni ammattikoulussa sähköasentajaksi. Ei mikään varsin perinteinen ammatinvalinta naiselle, mutta päivääkään en ole sitä päätöstä katunut.

Ehkä me jotain keksitään - onhan tässä peräti viikko aikaa siihen, että keittiön pitäisi olla paikallaan ja siinä samalla pitäisi tietää myös ne valaisimet.

Ja taaaas tätä tyttöä viedään. Mä olen suorastaan rakastunut. Ei sillä, ettenkö mä olisi aina rakastanut omenaperheen tuotteita, mutta se, että ne teknologian jumalat ovat ymmärtäneet laittaa iPhone valikoimaan myös shampanjan värisen version on nerokasta, äärimmäisen nerokasta.

Mun vanha iPhone 4S koki kovan kohtalon jo melkein puolisen vuotta sitten, kun se tippui sohvalta alas. Lopputuloksena oli (ah niin ihana) täysin pirstaleina oleva näyttö. Mähän oonkin varmaan ainoa iPhone ihminen jolle näin on käynyt, yeah, right...

Kuitenkin, jo pidemmän aikaa oon harkinnut uuden puhelimen (iPhone 5) hankkimista, mutta halusin odottaa ensin tämän 5S:n julkasua. Ja nythän mä oon aivan sekasin. Ihan vaan ton värin takia.

Ominaisuuksiltaanhan tuo luuri ei juuri vitosta kummoisemmaksi muuttunut, kuten Iltalehtikin jo asiasta mainitsi.Toisaalta tässä on sellainen juttu, että E osti mulle iPadin, kun täytin kahdeksantoista. Siitähän nyt on siis kohta kaksi vuotta aikaa ja 7.11 koittaakin mun ensimmäiset aikuisiän pyöreät. Joten E, jos sä senkin rontti oot jo löytänyt tämän mun tarkoin varjellun salaisen blogini, niin ota vinkistä vaari.. ;)

Tää oli kaikinpuolin hyvin kummallinen postaus ja mä pahoittelen mun tämänhetkistä sisällötöntä elämää, mutta asia korjaantuu mahdollisesti viikonlopun ja ensiviikon aikana. Tämän illan mä vietän toisella työpaikallani, huomenna lähdetään firman kanssa juhlistamaan eläköityvää päällikköä hyvän ruoan merkeissä, lauantaina on töitä ja tavaroiden roudaamista kun työpöytä ja sänky vaihtavat omistajaa ja saadaan vihdoinkin mun isompi sänky ja tv-taso kotiin. :)

Veikkaan, että sunnuntaina se hieronta tulee tarpeeseen. Olkaa te munkin puolesta reippaita nämä pari päivää ja vetäkää lenkkarit jalkaan! Kyllähän mullakin kai aikaa olis lenkeille ollut, jos oikein tekemällä olisi tehnyt, mutta silloin kun on oikeasti väsynyt, eikä vaan saamaton ja laiska, niin kannattaa oikeasti kuunnella kroppaa ja jäädä kotiin - tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että jätti yhden tai kaksi lenkkiä väliin oman jaksamisensa takia.

Palataan ensi kerralla taas vähän mielenkiintoisemman ja paremman postauksen merkeissä!