Superisti kuvia & LivBox joulukuu

Vihdoin, pitkät vapaat. Just nyt eikä yhtään liian aikasin! Töitä on riittänyt mukavasti ja väsymyskin on alkanut pikkuhiljaa hellittää tuon ihanan valkean valontuojan ansiosta. Mä niin nautin noista pakkasista, koska huomattavasti mielummin kuuntelen kenkien alla narskuvaa lunta kuin lätisevää loskaa. Aamuisin töihin kävellessä pakkanen nipistelee poskia, mutta niin sen pitääkin - joulu täällä Suomessa ei olis yhtään niin joulu ilman lunta.

Palataan hetkeksi viime viikonloppuun, kun vietettiin elokuvaviikonloppua ja laiteltiin kirppiskamoja kasaan äitini luona.

Perjantaina ajateltiin käydä leffassa, mutta tajuttiin aika nopeasti olevamme aivan liian myöhään liikenteessä. Mitään kivoja näytöksiä ei enään pyörinyt, joten turvauduttiin Makuunin valikoimaan. Me lymyiltiin siellä hyllyjen välissä valehtelematta lähemmäs tunti ja haalittiinkin mukaamme viisi elokuvaa. Kolme niistä oli sellaisessa korissa, jossa entisiä vuokraelokuvia myytiin ja kaksi vuokrattiin ihan normaalisti, tosin käyttäen hyväksemme Makuunin kahden päivän vuokratarjoukseen, jossa kahdeksi päiväksi vuokrattaessa toisen leffan sai puoleen hintaan!

Side Effects oli toinen niistä leffoista, jotka vuokrattiin. Mä itseasiassa valitsin tän ja lähinnä vaan näyttelijöiden ja takakannen perusteella, sen enempää elokuvasta tietämättä. Tuntu ku olisin siinä katsellessa muistanut nähneeni jotkut kohtaukset aiemminkin, mutta en tiedä että missä. Ihan katsomisen arvoinen leffa, mutta vaatii vähän keskittymistä, jotta pysyy juonessa mukana.

Meille omaksi ostettiin tämä Quentin Tarantinon mestariteos 'Django Unchained'. Jos käsikirjoituksesta ja ohjauksesta on vastannut itse Tarantino, niin tuskin tulee pettymään. E oli nähnyt tämän jo aiemmin ihan leffateatterissa, mutta halusi ehdottomasti katsoa sen uudestaan. Mulla oli melkoset ennakkoluulot tosta leffasta lähinnä takakannen perusteella ja ajattelin ettei aihe ehkä kiinnosta mua juurikaan. Onnekseni keskityin täysillä alusta asti ja totesin elokuvan loputtua, että tämä on yksi parhaista joita olen nähnyt - kunhan Fast & Furiousta ei lasketa. Toimintaa ja mustaa huumoria, pettämätön yhdistelmä!

Vuonna 85 ostettiin myöskin omaksi. Mitä enemmän katson suomalaista elokuvatuotantoa, niin sitä enemmän opin siitä pitämään. Suomessakin on älyttömästi lahjakkaita näyttelijöitä, jotka saavat aivan liian vähän näkyvyyttä mediassa!

A Good Day To Die Hard odottaa vielä hyllyssä katsojaansa, mutta eiköhän sekin kahlata läpi tämän pitkän viikonlopun aikana. En muistaakseni ole yhtäkään Die Hardia katsonut, mutta edellisten osien näkeminen ei kuulemma ole välttämättömyys päästäkseen juoneen mukaan.

Tän elokuvateeman yhteydessä en voi olla ottamatta esiin viime viikonloppuista onnetomuutta, jossa äärimmäisen lahjakas ja työtiiminsä mukaan sydämellinen ja jalo persoona, Paul Walker menehtyi.

Eräs mun ystävä kerran tutustutti mut Fast & Furious sarjan ensimmäiseen elokuvaan, jonka jälkeen kaikki osat on tullut katsottua läpi useampaan kertaan. Olin silloin ehkä yläasteikäinen, jolloin ystäväpiirikin muuttui vähän erilaiseksi ja poikien kanssa kulkiessa tuli tutuksi niin autot kuin kaksipyöräisetkin. Mä olin FF:ää katsoessa aina niin totaalisen keskittynyt, etten olisi huomannut vaikka joku olisi murtautunut kämppään mun katsellessa tyytyväisenä leffaa. Mä jopa muistan kerran, jolloin lähdin ihan nuhjuisena räntäsateeseen kävelemään Makuuniin, koska mun vuokraaman Fast & Furious 5 levy oli vaurioitunut ja multa meinasi jäädä näkemättä viimeiset parikymmentä minuuttia. Myyjän ilme on täytynyt olla vähintäänkin huvittunut sen jälkeen kun lähdin hymyillen takaisin kotiin.

Mulle tällaset asiat on isoja kolahduksia. En tiedä välitänkö vaan tuntemattomistakin ihmisistä jollain tasolla niin paljon, että mun on vaikeaa käsitellä heidän kuolemaansa. Tuskin olen ainoa, joka on sitä mieltä, että kyseinen herra oli äärimmäisen kuuma pakkaus, lahjakas näyttelijä ja sympaattisen oloinen ihminen noin yleensäottaenkin. Mä tutkin lauantaina kaikki lähteet joista vaan irtosi mitään tietoa ja halusin kokoajan uskoa, että kyseessä ei oikeasti olisi Paul. Siinä vaiheessa kun PW tiimi oli julkaissut sekä facebookissa, twitterissä että instagramissa Paulin kuolleen, niin se oli vaan pakko itsekin uskoa. Yritin päässäni rakentaa edes jonkilaista tapahtumakarttaa ja pohtia onnettomuuteen vaikuttaneita tekijöitä - miettiä millä tapaa se olisi voitu estää, tietäen itsekin, että siihen asiaan ei voi enään vaikuttaa.

Iso ja nöyrä kunnioitus miestä kohtaan.

Pakko oli saada tuolloin lauantainakin itsensä liikkeelle ja oli ihan oikeitakin asioita hoidettavana, joten suunnattiin äitini luo ison vaateläjän kanssa. Ollaan varattu yhteinen pöytä Lahden Lanttilasta, muistaakseni pöytä nro. 125. Lauantaina olisi tarkoitus käydä laittamassa vaatteet paikoilleen ja sunnuntaina on ensimmäinen myyntipäivä. Meidän pöydästä löytyy naisten vaatteita koossa XS-L sekä kenkiä koossa 37-41. Melko paljon ainakin itselläni lähti myyntiin Vero Modan, Vilan, Onlyn, Ichin ja Madonnan vaatteita. Myös E:n muutamat käyttämättömät farkut lähtivät etsimään uutta omistajaa.

Pojuakin oli ehtinyt tulla jo kova ikävä - ja niin silläkin näköjään meitä. Toinen oli ihan kokoajan jaloissa tai vaatimassa rapsutuksia!

Äiti teki meille herkullista ruokaa samalla kun hinnoteltiin kirppiskamoja. On se ihan mukava välillä istua valmiiseenkin pöytään, kun yleensä meillä kotona minä olen se joka koittaa loihtia jotain ruokaa pöytään.

Ruoan jälkeen hetki lepoa, kaikessa rauhassa saunomista ja kaura-omenapaistosta jälkkäriksi. En muista koska olisin viimeksi syönyt noin paljon ja sen kyllä huomasi pötsistäkin! Seuraavassa kuvassa näkyvällä Nalle Puhilla on muuten liikuttava historia! Sain sen joskus kun olin pieni. Siis oikeasti pieni, ehkä ihan ala-asteen alussa. Sain sen pukilta (vanhemmilta) joululahjaksi ja siinä oli kiinni lappu, jossa luki vapaasti suomennettuna, että tuosta lelusta tulee mun paras ystävä ja se kulkee kaikkialle mukanani.

Kuinkas ollakkaan, Nalle Puh näki aika monet reissut. Viimeisimpänään edesmenneen koiramme Jojon purukaluston. Ensin lähti toinen korva, toisella kerralla nenä ja kolmannella pala tassua. Silti se on säilynyt matkassa mukana ja toimii tällä hetkellä Pojun kaverina - minulla kun mahdollisesti mennyt tuo pehmolelu-aikakausi jo ohi, ehkä.

Sunnuntaina me lähdettiin ihan ekstemporee elokuviin, kun oltiin keskustassa syömässä ja mieleeni juolahti katsoa, että mitä siellä pyörii noin sunnuntai-iltana. Oltiin jo aiemmin suunniteltu menevämme katsomaan Leijonasydäntä, mutta yhtäkään meidän aikatauluihin sopivaa esitysaikaa ei ollut tullut vastaan. Esityksen alkuun oli kymmenen minuuttia aikaa, kun lähdettiin juoksemaan Finnkinolle ostamaan lippuja.

Mikä idea siinä muuten on, että saliin pääsee jo kamalan aikaisin ja koko sen ajan näytöksen aloitusaikaan asti pyörii mainokset. Ilmoitetun näytösajan alkaessa alkaa pyöriä ensi-iltoihin tulevin elokuvien trailerit, jonka jälkeen katsellaan vielä RAY:n pienoiselokuvaa luullen, että se on oikea elokuva, joka alkoi vain vähän yllättäen. Tuntuu vähän hölmöltä, että suljetuin ovin on periaatteessa pakko kahlata läpi myös ne mainokset, jotta lopulta joskus pääsee näkemään sen itse elokuvankin?..

No mutta jokatapauksessa elokuva oli ihan uskomaton! Peter Franzén oli kuuma, varsinkin tuon leffan tyylin tuomassa lookissa! :D Toinen toistaan parempia suomalaisia näyttelijöitä ja tärkeä sanoma. Mun makuun jotkut kohtaukset oli ihan älyttömän raakoja, koska en kestä katsoa väkivaltaa yhtään. Ehkä se tässä tapauksessa vain oli pakollista, koska se sai elokuvan idean ja viestin painumaan vielä syvemmälle mieleen. Sopivassa suhteessa huumoria, vakavia tilanteita, rakkaushömppää ja kovistelua. Mä annan tälle ison peukun ja suosittelen ihan jokaista katsomaan kyseisen! 

Viikolla ei tapahtunut yhtään mitään, muuta kuin aamuherätyksiä ja töitä, mutta nyt on mielestäni varsin ansaitty pidempi viikonloppu, jota ilahduttamaan saapui LivBox.

Joulukuun LivBox:

Fiksumpi olisi ehkä tehnyt tästä LivBoxista kokonaan oman postauksen, mutta menkööt nyt näin. Nostan hattua sille, joka todella jaksaa lukea tämän postauksen alusta loppuun kaikkine kuvineen.

Mä odotin kovasti tätä joulukuun LivBoxia, koska marraskuun boxi oli ensimmäiseni ja olin siihen varsin tyytyväinen. Jotenkin tämän kuun tuotteet osuivat ja upposivat vielä kovempaa itseeni! Saatteeksi oli laitettu ihana kirje tytöiltä (pitäisi kai puhua kuitenkin naisista.. ) sekä extrana tuollainen iiiiihana suklaalusikka, joka laitetaan kuuman maidon sekaan tehden siitä herkullista kaakaota. Jokohan tänä iltana raaskisi kokeilla, vai jättäisikö huomiselle?

Nivean tuotteista muistan saaneeni joskus ihottumaa, johtuen mitä luultavimmin niiden tuoksusta. Nivealla, kuten monella muullakin on ihan oma tuoksunsa, jota kutsunkin ihan Nivean tuoksuiseksi. Ostin muutama kuukausi sitten sen Nivean peltipurkissa olevan voiteen, jota olen nyt käyttänyt saamatta minkäänlaista ihottumaa, joten kyllähän tätäkin uskaltautuu kokeilemaan. Ehkä mun iho on nuorempana reagoinut vähän herkemmin erilaisiin hajusteisiin tai ainesosiin.

Näiden tuotteiden testailua odotan innolla, koska hiuksia ei voi koskaan helliä liikaa. Mä oon lähes koko viikon pitänyt taas hiuksia donitsinutturalla, koska en ole jaksanut nähdä vaivaa niiden eteen työpäiviä varten. Donitsilla saa kuitenkin siistin kampauksen nopeasti. Voisin esimerkiksi huomenna ottaa vähän asukuvia pitkästä aikaa ja kokeilla samalla tätä hiuksiin. Käyttökokemuksiahan en osaa yhdestäkään tuotteesta vielä antaa, kun en ole niitä ehtinyt testata.

Punoitusta häivyttävää ja couperosaihoa hoitava voide, jonka kohtalosta en ole ihan varma. Mulla ei ole couperosaa eikä pahemmin sitä punoittavaakaan ihoa. Mulla on perus suomalaisesta ihosta poiketen vähän tummempi ja oliviin värisempi iho kuin valtaosalla suomalaisista. Ehkä tämän vaikutus näkyisi kalpeammassa tai vähän punakassa ihossa paremmin. 

Katy Perryn ja Just Cavallin tuoksunäytteitä. Just Cavallin miesten tuoksusta tykkäsin kovasti! Siitä puski aluksi todella vahvasti läpi imelän makea tuoksu, mutta hetken iholla oltuaan se pehmeni ja muuttui paljon miellyttävämmäksi. Tuosta naisten tuoksusta en kovinkaan tykännyt, se taisi olla vähän turhan elegantti tuoksu kaltaiselleni hurjapäälle. Katy Perryn tuoksua en ole vielä edes nuuhkinut.

Kynsitarroja, joista olisin innoissani ellei kaikista maailman printeistä olisi näihin valikoitunut juuri seeprakuviota. Vielä pahempi olisi ollut leopardi, mutta rajansa kaikella. Ehkä mä kuitenkin uhraudun kokeilemaan näitä, ihan vain siksikin, että haluan nähdä miten hyvin kestävät jokapäiväistä kulutusta ja pikku kolhuja. En ole koskaan aiemmin tällaisia kokeillut!

Huultenrajauskynä, jonka taidan laittaa eteenpäin äidilleni, joka harrastaa ehkä enemmän tuota huulten punaamista kuin minä. Tokihan myös mun meikkipussista löytyy se klassinen punainen, mutta niin harvoin se on käytössä, että mielummin annan tästä hyödyn jollekkin, joka sitä enemmän tarvitsee.

Sellainen LivBox tällä kertaa. Seuraava tuleekin sitten vuonna 2014. Oletteko itse LivBoxin tilaajia ja iskikö tämän kuun lähetys teihin?

Oliko liikaa materiaalia yhteen postaukseen ja toteutetaanko tällaiset paljon asiaa sisältävät aikajaksot useammassa postauksessa aiheittain rajatusti?

Ihanaa ja rauhallista Itsenäisyyspäivää kaikille ♥

The whole point of the week is the weekend

Ehkä paras viikonloppu pitkään aikaan! Mitään ei saatu aikaiseksi ja aamut nukuttiin pitkään, mutta kuinka hienoa, että saatiin kasvatettua marraskuun auringonpaistesaldoa ainakin muutamalla tunnilla!

Lauantaina mä suorastaan pomppasin sängystä ylös kun kello löi seitsemän. Ensimmäinen asia jonka huomasin oli se, että ulkona oli huomattavasti kirkkaampaa kuin aiemmin viikolla samaan aikaan. Toinen asia oli se, että kello oikeasti oli vasta seitsemän - eiku pää takas tyynyyn ja lisää unta. Meni korkeintaan kymmenen minuuttia, kunnes E:n herätyskello alkoi soida. Torkutus, toinen, kolmas... Vihdoin se jossain vaiheessa nousi ylös. Yhdeksän jälkeen se kävi sanomassa heipat ja lähti Tampereelle keilaamaan, joten mäkin nousin samoihin aikoihin ylös ja aloin tehdä aamupalaa.

Join rauhassa aamukahvin ja kävin suihkussa, jonka jälkeen aattelin, että pakko lähteä johonkin. Ei yhtään huvittanut nysvätä yksin kotona, etenkään kun ulkona oli niin kirkas ja raikas sää. Niinpä mä heitin vaatteet niskaan ja otin suunnaksi keilahallin ja miesten SM-liigan pelit.

Päälle perusvarmaa mustaa ja rentoa, hiuksia tykkään pitää auki, koska oon niin tyytyväinen niiden väriin! Liian usein tulee työaamuina heitettyä hiukset ponnarille, joten silloin kun ehdin niitä suoristella, niin pidän ne auki enemmän kuin mielelläni.

Mä ehkä tein pienen virheen, kun lähdin niin aikaisin sinne keilahallille. Ensinnäkin, pelaajilla alkoi lounasbreikki just kun pääsin hallin ovista sisään. Odottelin siinä sitten 45min ennenkuin sitä varsinaista keilailua pääsi edes katsomaan, mutta onneks pelaajien joukossa oli niin paljon tuttuja joiden kanssa tuli vaihdeltua kuulumisia, että aika ei käynyt älyttömän pitkäksi.

Onneksi sain jossain vaiheessa äipän seuraksi hallille ja juteltiin siinä keilailua katsellessa niitä näitä ja odoteltiin, että E tulisi takaisin Tampereelta. Sovittiin, että odottelen sitä hallilla ja lähdetään siitä yhdessä kaupan kautta kotiin. Pelit kesti yli kuuteen asti lauantaina, joten yhteensä siellä tuli istuttua kevyet neljä tuntia ja kiukku oli mitä suurimmillaan, kun illalla kurniva masu muistutti olemassaolostaan.

Otettiin kaupasta mukaan omena-kaurapaistokseen tarvittavat raaka-aineet. Siitä on kehittynyt vähän sellainen mun ja E:n bravuuri. Silloin talvella kun ruvettiin uudestaan tapailemaan, niin me tehtiin sitä aika usein yhdessä. Niinpä siitä on aika lämpimät muistot, kun sen syömiseen yhdistää ne perhoset jotka kutitteli vatsassa, vaikka tunnettiin toisemme jo läpikotaisin silloin.

Meillä on aina työnjakokin selvillä tästä - mä kuorin ja pilkon omenat ja silläaikaa E tekee kauraseoksen. Mä en edes osais tehdä siitä yhtä hyvää kuin se, vaikka sen valmistaminen on niinkin yksinkertaista, että ainekset sekoitetaan kattilassa keskenään.

Illalla käperryttiin kynttilöiden ja muiden tunnelmanluojien valossa sohvan nurkkaan katsomaan Trainspottingia, joka tuli eilen yhdeksältä subilta. Se oli kaikenkaikkiaan aika karua katseltavaa eikä sitä osaa ajatella, että tollasta niiden huumeisiin addiktoituneiden elämä saattaa olla. Kaikista kamalinta oli se, kun se vauva oli kuolleena siellä pinnasängyssä ja siinä kohtaa joutui itsekin kelaamaan, että voiko sellasta ihan oikeasti tapahtua. Siis sellaista, että on huumeista niin sekaisin ettei tajua lapsensa kuolleen. Ainakin oli kiinnostava leffa, koska mäkin uppouduin siihen aika täysillä. Mulla on leffojen suhteen vähän sama juttu kuin kirjoissa; jos mulla ei oo tarpeeksi mielenkiintoa aihetta kohtaan, niin teen kaikkea muuta siinä samalla tai sitten jätän sen kokonaan kesken. Tän leffan jaksoin loppuun asti - nukahtamatta!

(Tässä välissä ehdin jo saada melkein sydärin, kun jossain määrin applen tietokoneisiin tottumattomana käytin hiiressä sitä sormiyhdistelmää, joka siirtää mut edelliselle sivulle. Onneksi oli ehtinyt viimeisimmätkin kirjoitukset tallentua luonnoksiin... :D)

Leffan jälkeen piiiiiitkät yöunet ja sunnuntaina aamuaurinkoon herääminen! Annoin E:n nukkua rauhassa pidempään ja kävin tekemässä meille vähän aamupalaa ja keittämässä kahvit. Oli niin ihanaa, kun avas keittiön sälekaihtimet ja aurinko paistoi ikkunasta sisään! En edes muista koska olisin viimeksi nähny auringon ja sinisen taivaan, eli taatusti aivan liian kauan aikaa sitten.

Näiden jälkeen oli hyvä lähteä kävelemään keilahallille päin katsomaan, että miten ne liigapelit jatkui. Lisäksi E kävi taas keilaamassa, joten meillä meni siellä pitkään. Pakkanenkin oli silläaikaa ehtinyt kiristyä tai siltä se ainakin tuntui kun paleli kotiin kävellessään, vaikka päällä oli omistamistani takeista kaikista paksuin polviin asti ulottuva toppatakki. Millä ihmeellä mun mukamas pitäis selvitä niistä parinkymmenen asteen pakkasista, jotka on vielä edessä? Täytyy mitä luultavimmin oikeasti ostaa se pilkkihaalari täksi talveksi.

Huomenna on mun vuoro keilata kilpaa ja pitäisi vähän virkistäytyä sen treenaamisenkin suhteen. Ehkä se jopa vähän saisi pirteämmän olon aikaiseksi, jos jaksaisi useamman kerran viikossa käydä keilaamassa töiden jälkeen. Ainoa asia, joka koittaa kovasti pilata mun sunnuntai-fiilistelyä on se, että huomenna on maanantai. Mä voisin varsin hyvin jatkaa täällä kotona touhuamista ja energian keräilemistä.

Kaksi viimeistä lausetta itseasiassa palauttaa mun mieleen ajatuksen, jota kävin läpi itsekseni kotiin kävellessämme. Kaikki lähti tässä pienessä päässä liikkeelle oikeastaan siitä, että näin ambulanssin. Se taas rakensi päässäni pienen aasinsillan siihen, että siskoni lähti taas opiskelemaan. Se ajatus taas johti siihen, että mikähän musta tulee isona?

Mä oon ylpeä ja onnellinen suorittamistani opinnoista ja siitä, miten nopeasti sain töitä. Oikeestaan mä oon kyllä aina ollut ahkera töiden suhteen, vaikka se ei pakollista olisi ollutkaan. Mä oon saanut vuoden työsuhteen jälkeen jo yhden ylennyksen ja tällä hetkellä mä todella pidän siitä mitä teen. Mä en vielä oo siinä paras, mutta ainakin mä kehityn ja opin lisää kokoajan. Mulle tärkeetä on aina ollut se, että mitä ikinä teenkään, niin haluan olla tekemisissä ihmisten kanssa. Näinollen saattaisi ajatella, että olisin opiskellut jotain sosiaalialan opintoja tai mahdollisesti asiakaspalvelua, kuten kosmetologi, parturikampaaja tai merkonomi. Mutta ei, mä olen sähköasentaja, joka toimii kyseisen alan myyntipuolella asiakaspalvelutehtävissä.

Mä mietin, että pitäiskö mun opiskella jotain lisää. Pitäiskö mun jättää toi vakituinen työ, jonka oon kuukausien ilmaisella työvoimalla ja raatamisella työssäoppimisten aikana itselleni pedannut. Mähän olisin ihan hullu, vai olisinko? Siitä huolimatta, että sanoin olevani tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseeni, en siltikään voi väittää olevani täysin varma siitä, että onko tää sitä mitä haluan tehdä loppuelämäni.

Mä otan kamalat paineet siitä, että oon aina halunnut perustaa perheen nuorena. Mitäs jos mä lähden opiskelemaan ja haluankin lapsia seuraavan viiden vuoden sisään? Mitä jos en saakaan opiskelujen jälkeen heti töitä? Mitä jos taloudellinen tilanne ei yksinkertaisesti ole sellainen, että voitaisiin taata vakaa ja hyvä pohja sille elämälle ja lapselle? Mitä jos alan katua työni jättämistä? Mitä jos huomaankin kesken opiskelujen, ettei ala tunnukaan omalta? Miten mukamas pystyisin luopumaan omista tuloista ja vapaaehtoisesti pärjäämään asumistuella ja opintorahalla, jotka eivät jätä pennin hyrrää käteen?

Isoja ajatuksia pienessä päässä, mutta fakta on se, että mä olen vasta kaksikymmentä. Mulla on helposti 5-10vuotta aikaa tehdä niitä päätöksiä jos siltä tuntuu. Ja mun sisko on elävä todiste siitä, että voi aloittaa itsensä yleissivistämisestä, pyöritellä peukaloita mullassa ja sen jälkeen auttaa muita ihmisiä työkseen. Ainiin, ja siinä välissä naimisiin, muutama lapsi, muutama muutto, omakotitalon rakentaminen ja työt. Ja kyllä, mä itsekin ihmettelen, että sain kirjoittaa tuon sanan "elävä" siskoni perään.

Sen kaiken raatamisen jälkeen lopussa seisoo kiitos, kun on oma kaunis koti, ihana aviomies ja maailman rakkaimmat lapset. Pienenä lisänä kaikkien meidän läheisten hyväntahtoinen kateus ja ylpeys siitä kaikesta saavutetusta.

Sellainen mäkin haluan olla; tytär, sisko, äiti, vaimo - roolimalli jollekin toiselle ♥